Mietteitä matkan varrelta.
Ihan aluksi täytyy myöntää että otsikko on saanut vahvan inspiraation aikoinaan Ananda lehdessä olleesta juttusarjasta jonka nimi oli "Mietteitä metsästä". Muistan aina lukeneeni kyseisen kirjoituksen ja usein totesin itselleni että en ymmärtänyt siitä sitten yhtään mitään, aina kuitenkin palasin lukemaan sen kun uusi Ananda ilmestyi. Niille jotka eivät tiedä niin Ananda oli ihan paperinen joogalehti jota julkaistiin joskus 2000-luvun alusta jonnekin vuoden 2020 hujakoille.
Itse aloitin astangajoogan vuonna 2006 ja kirjoitushetkellä elämme jo vuotta 2025, eli lähes 20 vuotta sitten! Vuosien varrella on ehtinyt tapahtua monenlaista, paljon on muuttunut mutta yksi asia on pysynyt samana, astangajoogaharjoitus. No samanlainen harjoitus toki ei ole kuin silloin kun aloitin, yksikään harjoitus ei ole samanlainen, mutta samaa siinä on se että teen astangajoogaa vieläkin. Toki näiden vuosien aikana harjoitus on tehnyt aaltoliikettä, on ollut aktiivisempia jaksoja ja välillä on ollut taukojakin.
Aloitin ryminällä, kävin alkeiskurssin ja tunne oli samanlainen kun lukiessani "Mietteitä metsästä", en ymmärtänyt yhtään mitään mutta kuitenkin palasin harjoitukseen mahdollisimman pian. Muistan tulleeni kotiin kurssilta, katsoin jääkaapissa olevaa maksalaatikkorasiaa ja totesin etten halua syödä sitä, söin mielummin salaattia. Silloin ei ollut tietoa nettikursseista, joogasaleja oli vähän jopa isoissa kaupungeissa ja minun kotipaikkakunnallani ei yhtään. Mitä sitten tehdä jos halusi tehdä astangajoogaa? Alkeiskurssilta saatu A4 paperi missä asanat piirretty ja nimetty (suurin osa tunnistaa varmaan tämän paperin) laitettiin lattialle joogamaton eteen, mantralappu etusormen ja keskisormen väliin ja silmät silleen puolikiinni että näki vielä lukea ja eikun tekemään, kotona. Jossain vaiheessa opin mantrat ulkoa joten sen lapun pysty jättää pois. Sitten sitä oppi muistamaan harjoituksen niin pitkälle kun se oli opetettu, joten sekin lappu jäi pois. Tätä väänsin sitten jonkun aikaa kunnes piti löytää jatkokurssi mille osallistua jotta saisi mahdollisesti lisää asanoita. Asanoita ei pyydetty, tämä tehtiin minulle hyvin selväksi. Opettaja antoi niitä kun näki aiheelliseksi, tiukka linja. Miehiä oli kursseilla paljon enemmän, missä kaikki nyt on?
Kurssit oli usein intensiiviä viikonloppuja ja sitä harjoittelu ja avustuksetkin olivat. Nykyään tyyli on paljon lempeämpi avustuksissa, mutta asanoita "saa" paljon helpommin. Muistan että jos Marichyasanoissa ei itse saanut sidottua käsiä selän takana kiinni niin siitä ei sitten edetty, tiukka linja. Olin 21v kun aloitin, minusta se oli hienoa että oli raju meininki. Avustukset sattui usein mutta luotin siihen että opettaja tietää mitä tekee ja kipu kuuluu asiaan, välillä vaan toivoin ettei tulisi avustuksia. Ajan myötä opin erottelemaan epämukavuuden ja kivun välillä, tärkeä taito joka suojelee vammoilta.
1,5 vuotta harjoiteltuani päätin lähteä kuukaudeksi Intiaan, Mysoreen, modernin astangajoogan syntyseuduille vääntämään. Ikimuistoinen reissu, onneksi vaan ei enää muista kuinka kipeenä kaikki paikat oli! Minulla oli yhdet joogashortsit (en omistanut enempää) joita yritin sitten nyrkkipyykillä pestä joka päivä. Meno oli askeettista mutta tykkäsin.
Aloitin n. 5 vuoden harjoittelun jälkeen opettamaan, silloinen opettajani kysyi haluisinko toimia hänelle apuopettajana koska hänen ryhmä oli ruotsinkielinen. Jossain vaiheessa "sain" ryhmän itselleni ja aloin opettaa itsenäisesti. Tämä oli suuri askel matkan varrella! Aloin vähittellen ymmärtämään että kaikki astangit ei ollutkaan alle kolmekymppisiä miehiä eivätkä pysty tekemään kaikkea kuten opetin. Tuntuu että tätä harjoittelen vieläkin, ymmärrystä siitä että kaikki olemme yksilöitä ja teemme (toivottavasti) parhaamme mukaan vaikka se voi näyttää vajavaiselta verrattuna johonkin toiseen.
Voiko nykyhetkeä ja 20v taaksepäin verrata; voi, mutta onko siitä mitään hyötyä? Aika, paikka ja olosuhteet ovat muuttuneet, sitä myötä myös jooga skene on muuttunut ja niin sen pitääkin. Jos se ei muuttuisi se ei olisi elävä perinne vaan jäisi jossain vaiheessa rannalle ruikuttamaan kun muu maailma seilaa eteenpäin. Yksityiskohdat voivat hieman muuttua, mutta perusperiaatteet pysyvät samana, hengitys, vinyasa, asanoiden järjestys, säännöllisyys, antaumus.
Ananda lehti ei enää ilmesty mutta minä ilmestyn matolle lähes joka päivä. Palaan yhä uudelleen harjoituksen pariin joka on antanut minulle niin paljon, uskallan väittää että se on muovannut minusta semmoisen joka olen nyt. Ymmärrän nykyään miksi harjoittelen astangajoogaa, mutta sitä en ymmärrä että mikä se on astangajoogassa joka saa minut jatkamaan. Mutta ei minun tarvitse ymmärtää kaikkea, luotan siihen että tämä homma toimii, näin minä olen kuullut ja sillä mennään.
Huomenna taas aamulla vääntämään asanaa!