"Kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista."
Joskus nuorempana, kun olin vielä työelämässä, olin välillä aika epäuskoinen ja epätoivoinen. Miten voisin elää vanhana vielä hyvää elämää? Sormet eivät taipuneet. Välillä sattui jalkoihin kun astui kadulta jalkakäytävän rampille. Nivelrikko todettiin jo kolmekymppisenä. Sukuvika. Olen silti aina harrastanut liikuntaa.
60-vuotiaana aloitin säännöllisen astangajoogaharjoituksen. Varmasti jo pelkkä aurinkotervehdys on vaikuttanut sormiin ja ranteisiin. Nyt sormet taipuvat nyrkkiin. Onko se hyvä? Ainakin jos haluaa saada perunat ja porkkanat kuorittua. Jalat alkoivat myös parantua. (Kaikenlaisia vaivoja on toki välillä.)
Joskun kun ole koko päivän tehnyt käsillä jotain kotihommia, tulee ajatus, että en varmaan pysty olemaan edes aurinkotervehdyksessä. Mutta kun päättäväisesti kävelen tunnille, tai kotona astun matolle, huomaan aina etten harjoituksen aikana edes ajatellut käsiäni. Ja jos tänään tuntuukin harjoitus hankalalta, teen silti. Ja usein yllätän itseni iloisesti, jaksoinpa tehdä! Hyvä minä!
Toukokuussa täytän 70 vuotta ja voin sanoa että elän hyvää elämää. Ja suuri syy siihen varmasti on ollut säännöllinen joogaharjoitus. Olen iloinen ja kiitollinen, että suunta ei ollutkaan alaspäin ja että todellakin silloin "kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista!"