27 000 aurinkotervehdystä

Ensimmäisen kerran haaveilin astangajoogasta kun kuulin Madonnan joogaavaan aamuisin. Fanitin Madonnaa ja vuoden -98 Ashtangi-kappale kuulosti ihanan mystiseltä ja houkuttelevalta. Mietin silloin kuinka hienoa olisi nousta tosi aikaisin ja joogata yksin pimeässä. Itsekuri houkutteli, mutta joogan aika ei ollut vielä silloin.

Kun vuoden 2012 keväällä tuli tuo hetki, aloin etsiä opettajaa. Hämeenlinnassa ei ollut ketään, joten soitin Susanna Heleniukselle ja pyysin yksityistuntia, että pääsisin jotenkin heti alkuun. Hän kuitenkin houkutteli minut lyhyelle alkeiskurssille Hyvinkäälle.

Ensimmäinen joogatunti oli hurja. En ymmärtänyt yhtään mitään. Ihmiset esimerkiksi seisoivat yhdellä jalalla kamalan kauan pitäen toisesta jalasta kiinni, minä en pysynyt mitenkään pystyssä. Joka paikkaa kiristi. Olin jäykkä ja niin todella tukossa. Kun tuon parituntisen jälkeen ajoin kotiin Hyvinkäältä maailma näytti kuitenkin hieman kirkkaammalta ja tiesin, että tässä se nyt on. Tätä jatkan. Ja niin jatkoin. Heti kurssin jälkeen aloitin harjoitukset kotona. Tein koko kesän lähes päivittäin sen minkä muistin ja aina aikaisin aamulla, kun pienet lapset vielä nukkuivat. Syksyllä aloitin säännölliset viikkotunnit Susannan opetuksessa.

Harjoitus on ollut minulle heti alusta alkaen pyhä. Se on hetki, jolloin suljen kaiken muun ympäriltäni, hengitän ja vaivun kehoni syvyyksiin. Välillä itken lohduttomasti koko harjoituksen ajan, välillä olen turta eikä mikään tunnu miltään ja joskus sisältä kumpuava ilo puskee pintaan väkisin ja vaan hymyilyttää! Jokainen kohta kehostani on ollut kipeä jossakin vaiheessa, joskus olo on kuin Peltimiehellä, joskus keho katoaa ja harjoitus on pelkkää pranaa. Alkuvuosina joogani jälkeen saattoi koko huone haista hirvittävästi pissalta (kun kehoni alkoi puhdistua), nyt harvemmin tulee edes kovin hiki (mikä vähän harmittaa, koska hiki on hyvästä). Ihan kaikkea mahdollista ja mahdotontakin on tapahtunut. Kaikesta olen selvinnyt.

Kun aloitan harjoitukseni en odota mitään. Mutta jo ensimmäisten hengitysten jälkeen saan kiinni missä nyt mennään - onko päivä sopiva vaativalle vai lempeälle harjoitukselle, mikä on mieleni tilanne. Kuuntelen kehoani, sitä miten prana virtaa - vai virtaako - ja uskon mitä koen. En voi kuvitella lopettavani astangajoogaa koskaan, vaikka muut joogaharjoitukset vievät nykyään jo aika paljon aikaa. Keho on niin ihmeellinen väline ja astangajoogaharjoitus niin ihmeellinen metodi, että soisin niiden tuntemisen tuomat hyödyt jokaiselle.

Joogaan kaikkein mieluiten yksin. Se on minulle äärettömän henkilökohtainen hetki. Silti muistutan itseäni usein siitä, että yksin ei pidä joogata liian paljoa. On todella tärkeää, että harjoitus ei lähde ajautumaan oman mielen mukaiseksi puuhasteluksi, vaan että on opettaja, joka näkee harjoituksen säännöllisesti ja tietää missä mennään - ja osaa auttaa kun tilanne sitä vaatii. Onnekseni minulla on sellainen täällä kotona.